Facebook pixel

Suurpedot ja muut eläimet

Karhu

Karhu (Ursus arctos) – Suomen kansalliseläin – on suurin Suomessa ja koko Euroopassa tavattavista petoeläimistä.  Karhukanta Suomessa vaihtelee 800-1000 yksilöön ja se painottuu Itä-Suomeen ja Lappiin.

Uros painaa 47-300 kg ja naaras 47-170 kg. Pituutta karhulla voi olla jopa 250 cm ja hartiakorkeus on 90-125 cm. Väritykseltään karhu vaihtelee vaaleanruskeasta mustaan. Tuuhea turkki antaa karhulle kömpelön ulkonäön, mutta todellisuudessa karhu on erittäin vahva ja nopea eläin. Lyhyellä matkalla karhu voi saavuttaa jopa 60 kilometrin tuntinopeuden.

Talvella karhu nukkuu talviunta, joka alkaa syys-marraskuussa ja loppuu maalis-toukokuussa.  Kesällä karhut ovat erittäin aktiivisia. Urokset voivat vaeltaa ravinnon ja kiima-aikana naaraiden perässä satoja kilometrejä. Naaraskarhut pentuineen elävät paljon pienemmällä alueella.  Karhujen kiima-aika on touko-heinäkuussa. Poikaset, yhdestä neljään, syntyvät talvipesässä tammi-helmikuussa ja ne painavat n. 300 g. Poikaset seuraavat emoaan seuraavan vuoden touko-kesäkuuhun.

Karhu on kaikkiruokainen. Se syö marjoja, viljaa, hyönteisiä, kasviksia, lintuja, sieniä ja muita eläimiä, joista tärkeimpinä saaliseläiminä karhulle ovat hirvi, poro ja metsäpeura. Karhun tärkeimpiä aisteja ovat erinomainen haju- ja kuuloaisti. Karhun näkö ei ole kovinkaan hyvä, mutta liikkeen karhu näkee helposti. Näitä aisteja käyttäen karhu välttelee ihmistä. Karhun näkeminen luonnossa onkin harvinaista. Normaalioloissa karhu on niin arka eläin, että sen näkeminen ilman piilokojua ja haaskaa on lähes mahdotonta.

Lisää tietoa karhuista ja muista Suomen suurpedoista löydät osoitteesta www.suurpedot.fi.

Ahma

Ahma (Gulo gulo) on suurin Suomessa tavattava näätäeläin, hieman mäyrää suurempi nisäkäs. Suomen ahmakanta on kooltaan noin 150 yksilöä. Suurin osa ahmoista elää Pohjois- ja Itä-Suomen erämaisissa osissa.

Ahman pituus häntä mukaan lukien on 85-105 cm ja paino 8-28 kg. Uros on naarasta kookkaampi. Yleisväriltään ahma on tummanruskea. Kyljissä ahmalla on ruskeat tai kellertävät poikittaisjuovat. Ahma on suhteellisen hidas kulkija,  mutta hitauden se korvaa kestävyydellään. Ahma on myös hyvä kiipeilemään puissa.

Luonteeltaan ahma on vaeltelija. Uroksen elinpiiri voi olla useita tuhansia neliökilometrejä ja naaraankin elinpiiri voi olla satoja neliökilometrejä. Ahma on aktiivinen ympäri vuoden. Lumessa ahma pystyy liikkumaan suurten tassujensa ansiosta erittäin hyvin.
Ahman kiima-aika on kesä-heinäkuussa ja poikaset syntyvät seuraavana talvena maalis-huhtikuussa lumeen kaivettuun pesään. Poikasia syntyy 2-4 kappaletta. Emo ja poikaset pysyvät yhdessä seuraavaan syksyyn asti, mutta joskus poikaset seuraavat emoaan seuraavien poikasten syntymään asti.

Ravintona ahma käyttää pääasiassa raatoja, mutta tarvittaessa se saalistaa myös itse. Tärkeimmät saaliseläimet ovat poro ja metsäpeura. Saalistaminen on ahmalle kuitenkin vaikeaa. Sopivissa lumiolosuhteissa ahma voi kuitenkin näätäeläinten tapaan saalistaa kerralla useimpia poroja tai metsäpeuroja. Pääsääntöisesti ahma liikkuu öisin ja hämärässä, ja sitä pääsee näkemään luonnossa erittäin harvoin.

Susi

Susi (Canis lupus) on koiraeläimiin kuuluva petoeläin, joka painaa 20-70 kg, ruumiin pituus 100-140 cm, hännän pituus 35-50 cm ja hartiakorkeus 70-90 cm. Uros on naarasta kookkaampi. Perusväritykseltään susi on harmaa. Vatsa ja jalat ovat vaaleampia. Väritys kuitenkin vaihtelee yksilöittäin ja vuodenajan mukaan. Susia on Suomessa noin 150 kappaletta. Eniten susia tavataan Itä-Suomessa, mutta viime vuosien aikana susi on levinnyt lähes koko Suomen alueelle.

Susien kiima-aika on helmi-maaliskuussa. Koirien tavoin susi synnyttää kerralla 3-6 poikasta, mutta joskus poikasia voi syntyä jopa yli kymmenen kappaletta. Poikasten kuolleisuus on kuitenkin suuri. Jopa puolet pennuista voi menehtyä ensimmäisen vuoden aikana. Syinä tähän ovat mm. sairaudet, loiset ja ravinnon puute.

Susi on lihansyöjä. Susi saalistaa lähes kaikkia eläimiä myyristä hirviin. Susi käyttää myös jonkin verran haaskoja. Suden luontainen saalistusyksikkö on lauma, mutta yksinäinenkin susi voi tappaa hirven.

Suden tärkeimmät aistit ovat kuulo- ja hajuaisti. Sudet näkevät myös kohtuullisen hyvin, varsinkin liikkeen. Sudet ovat myös sosiaalisia eläimiä. Ne kommunikoivat keskenään erilaisilla eleillä ja äänillä. Laumassa elävät sudet kommunikoivat myös ulvomalla.

Ilves

Ilves (Lynx lynx) on Suomen ainoa luonnonvarainen kissaeläin. Kanta on runsastunut rauhoituksen turvin (kanta-arvio reilut 1000 yksilöä) ja ilvestä tavataan nykyään koko maassa. Ilveksen elinpiirin koko vaihtelee noin 100 -1000 neliökilometrin välillä. Uroksilla on isommat elinpiirit ja niiden elinalueilla saattaa elää useampia naaraita.

Ilveksen paino on tavallisesti 8-25 kg, ruumiin pituus 70-140 cm ja hännän 15-25 cm. Uros on naarasta kookkaampi. Ilveksen turkki on kesällä punaharmaa, talvella harmaanvalkea. Turkissa on ruskeita tai mustia täpliä ja juovia ja korvat ovat tupsupäiset. Ilveksen häntä on mustakärkinen. Ilveksen kiima-aika on helmi-maaliskuussa. Kantoaika on 63-72 vuorokautta ja pentuja syntyy tavallisesti 2-3. Pennut ovat riippuvaisia emostaan seuraavaan kevääseen asti.

Ilves on lihansyöjä. Saalisvalikoima on hyvin laaja pikkujyrsijöistä peuran ja poron kokoluokkaan. Suosittua ravintoa ovat jänikset ja valkohäntäpeurat sekä Lapissa porot. Ilves yllättää saaliseläimen hiipimällä ja hyppäämällä muutamalla loikalla saaliin kimppuun. Etelässä ilves pystyy käyttämään saaliinsa ja haaskan paremmin, pohjoisessa kova pakkanen estää usein ilvestä syömästä koko ruhoa.

Ilves on notkea ja äänetön liikkuja. Kissaeläinten tavoin ilvekset näkevät pimeässä ja ne kykenevät vetämään kynnet sisään. Kynnet ovat näkyvissä ilveksen jäljissä vain poikkeustapauksissa, kuten kovalla hangella. Ilveksen kuulo on hyvin kehittynyt toisin kuin hajuaisti. Ilves paikantaa saaliinsa pääosin kuulollaan ja tarkalla näöllään. Ilveksellä ei ole luontaisia vihollisia, mutta se karttaa sutta.

Ilveksen tarkkojen aistien takia ihmiset pääsevät näkemään ilvestä harvoin edes katselukojuilla. Ilveksen tapaa varmimmin Ranuan Eläinpuistossa.

Amerikanmajava

Amerikanmajava (Castor canadensis) on suurin Suomessa elävä jyrsijä. Täysikasvuinen amerikannmajava painaa 10-30 kg  ja kokonaispituus voi olla jopa 1,5 metriä. Väritykseltään amerikanmajava on tummanruskea.

Ravinnokseen amerikanmajava käyttää kaikkia puuvartisia kasviksia, mutta kaikista mieluiten majava käyttää ravinnokseen haapaa. Myös pihlaja, raita ja pajut kelpaavat hyvin.

Amerikanmajava on periaatteessa yksiavioinen laji, jolla on pitkä poikasten huoltoaika ja tiivis perhekokonaisuus. Naaras on perheen koossapitävä voima. Jos naaras menettää puolisonsa, niin se jää huolehtimaan poikasistaan. Ajan myötä se voi hyväksyä toisen uroksen kumppanikseen. Majavan poikaset syntyvät touko-kesäkuussa ja niiden lapsuus kestää noin yhden vuoden. Toisena elinvuotenaan poikaset ovat täysivaltaisia yhteisön jäseniä ja ne työskentelevät yhdessä vanhempiensa kanssa.

Amerikanmajavat tunnetaan suurista pato- ja pesärakennelmistaan. Pisimmällään padolla voi olla pituutta satoja metrejä ja se on rakennettu puista, kivistä, sorasta ja mudasta. Padon tarkoitus on pitää vedenpinta sopivalla korkeudella siten, että pesän sisäänkäynnit ovat veden alla. Pesän pohjan pinta-ala voi olla jopa 10 m² ja pesän korkeus 3 metriä. Pesässä on useita sisäänkäyntejä ja kammioita.

 

Hirvi

Metsien komea sarvipää, hirvi (Alces alces) on suurin sorkkaeläin Suomen ja koko Euroopan luonnossa. Hirvi painaa 100-600 kg ja aikuisen hirven hartiakorkeus voi olla jopa kaksi metriä. Tunnusomaista hirvelle on myös se, että ainoastaan uroksella on sarvet. Toinen ominaispiirre hirvellä on parta, joka uroksella voi olla hyvinkin pitkä. Yleisväritykseltään hirvi on tumman tai harmaan ruskea. Jalat ovat vaaleat.

Hirvi on kasvissyöjä ja suurin osa ajasta kuluu syömiseen. Ravinto vaihtelee vuodenajan mukaan. Keväällä ja kesällä hirvi syö haavan ja pajujen versoja ja erilaisia heiniä. Talvella hirven ravintoa ovat mm. kataja, mäntyjen latvasilmut, haapojen ja pajujen oksat sekä latvat. Hirvi on sopeutunut erinomaisesti pohjoisen lumisille alueille, sillä sen karva on ontto ja eristää hyvin kylmää. Pitkien raajojensa avulla hirvi pystyy kulkemaan hyvin lumessa, soilla ja erilaisissa ryteiköissä.

Hirven talvikanta on noin 100 000 yksilöä ja se on levittäytynyt koko Suomen alueelle.

Liito-orava

Liito-orava (Pteromys volans) on Siperian taigavyöhykkeen laji, jota esiintyy Euroopan puolella Suomessa, Venäjällä ja Baltiassa. Suomessa liito-oravan painopiste on etelässä ja levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee Oulun–Kuusamon seudulla.

Liito-orava on aktiivisimmillaan iltahämärissä, muutenkin se liikkuu pääosin öisin.  Erikoisin piirre on se, että liito-orava etenee metsässä liitäen puusta toiseen häntäänsä peräsimenä käyttäen. Etu- ja takaraajat sivuille ojennettuina liito-orava pystyy liitämään lähes sata metriä.

Wild Taiga -alueen yritykset järjestävät kävelyretkiä, joilla on mahdollisuus nähdä liito-oravia.

Metso

Metso (Tetrao urogallus) on Suomen suurin kanalintu. Uros (metso) voi painaa jopa 5 kg ja pituutta sillä voi olla 90 cm. Naaras (koppelo) on urosta huomattavasti pienempi. Painoa sillä voi olla 2 kg ja pituutta 60 cm. Myös ulkonäöltään metso ja koppelo ovat erinäköisiä. Metso on väritykseltään mustan-, ruskean- ja harmaankirjava. Silmien yläpuolella on selvästi erottuva punainen pilkka. Metson paras tuntomerkki on suuri pyrstö, jonka se levittää soitimella suureksi viuhkaksi houkutellakseen koppeloita parittelemaan. Koppelo on väriltään ruskeankirjava ja se sekoitetaan usein naarasteereen.

Metsoa tavataan koko Suomen alueelta Ahvenanmaata ja puutonta tunturialuetta lukuun ottamatta. Metsolle ovat tyypillisiä voimakkaat kannanvaihtelut. Metso on sopeutunut erittäin hyvin talvisiin olosuhteisiin. Kovillakin pakkasilla metso säästää energiaa oleskelemalla lähes koko ajan pehmeässä lumessa olevassa kiepissä. Lumi eristää tehokkaasti ja kiepissä lämpötila on vain muutaman asteen 0 ºC alapuolella. Metso poistuu kiepistä vain lyhyeksi aikaa ruokailua varten.

Maalis- toukokuussa aamuvarhaisella tai iltamyöhällä tapahtuva metson ryhmäsoidin on vaikuttava kokemus, jolloin ne kokoontuvat joka vuosi samoille paikoille mittelemään voimiaan ja kilpailemaan koppeloiden suosiosta. Jokaisella metsolla on oma reviirinsä ja soidinalueen keskeisintä osaa pitää hallussaan ns. johtajametso, joka pääsee parittelemaan useimpien koppeloiden kanssa. Soitimen aikana syntyy herkästi taistelutilanteita, jolloin metsot mittelevät voimiaan. Ne uhittelevat ja mahtailevat toisilleen pyrstö levitettynä. Välillä ne käyvät toistensa kimppuun lyöden toisiaan siivillä ja vahvalla nokalla. Lopulta voittaja kuitenkin selviää.

Teeri (Lyrurus tetrix) on Suomessa usein tavattu kanalintu. Koiras on väriltään lähes kokonaan musta ja painoa sillä on noin 1,0 – 1,5 kg. Pituutta koiraalla voi olla 60 cm. Hyvä tuntomerkki on lyyramainen pyrstö, minkä koiras levittä soitimen aikana. Naaras painaa yleensä alle 1 kg ja sillä on pituutta 40 – 45 cm. Väritykseltään naaras on ruskeankirjava ja se sopeutuu hyvin ympäröivään maastoon. Koppelosta naarasteeren erottaa pienemmästä koosta ja pyrstössä olevasta lovesta.

Teertä tavataan koko maassa lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia. Kannaksi arvioidaan 225 000 – 400 000 teertä, mutta kanta voi vaihdella voimakkaasti vuosittain.

Teeri on sopeutunut erittäin hyvin talvisiin olosuhteisiin. Kovilla pakkasilla teeri säästää energiaa oleskelemalla lähes koko ajan pehmeässä lumessa olevassa kiepissä kuten metsokin. Lumi eristää tehokkaasti ja kiepissä lämpötila on vain muutaman asteen 0 ºC alapuolella. Teeri poistuu kiepistä vain lyhyeksi aikaa ruokailua varten.

Teeren soidinmenot ajoittuvat kevääseen maalis- huhtikuulle. Tällöin teeret kokoontuvat vuosittain samoille paikoille taistelemaan naaraiden suosioista. Tyypillisiä soidinpaikkoja ovat aukeat suot ja järvien sekä lampien jäät. Soidinpaikat ovat yleensä helppo löytää. Ilman täyttää urosten pulputus, joka voi kuulua parhaimmillaan useiden kilometrien päähän. Soitimen aikana urokset mittelevät voimiaan ja lopulta naarat valitsevat parittelukumppanikseen vahvimman uroksen. Kuukauden verran parittelun jälkeen naaras munii 6 – 10 munaa ja reilun kolmen viikon hautomisen jälkeen poikaset kuoriutuvat.

Wild Taiga -alueen lintujen katselu- ja kuvausmahdollisuudet eivät rajoitu pelkästään metsoon ja teereen. Tarjolla on paljon muitakin mielenkiintoisia ja harvinaisia lajeja: pöllöjä huuhkaja (Budo budo) ja päiväpetolintuja merikotka (Haliaeetus albicilla).

Muista linnuista voi mainita kaakkurin (Gavia stellata) ja kuikan (Gavia arctica). Pienempiä, mutta mielenkiintoisa lintuja ovat mm. kuukkeli (Perisoreus infaustus), lapintiainen (Parus cinctus) ja sinipyrstö (Tarsiger cyanurus).

Metsäpeura

Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) kuuluu samaan lajiin poron kanssa, mutta on oma alalajinsa. Metsäpeura on noin 10-30 cm poroa korkeampi, mutta yleisvaikutelmaltaan sirompi. Tämä johtuu pitemmästä ja kapeammasta kallosta, solakammasta ruumiista ja pitemmistä koivista. Poron tavoin molemmilla sukupuolilla on sarvet. Väriltään metsäpeura on  harmaanruskea riippuen vuodenajasta.

Ravinnokseen metsäpeura käyttää vuodenajasta riippuen lehtipuisen lehtiä, vihreitä kasveja, ruohoja, jäkälää, varpuja ja luppoa. Vuoden aikana metsäpeurat vaeltavatkin suhteellisen isolla alueella ravinnon ja lisääntymisen takia. Metsäpeurojen kiima-aika on lokakuun lopussa ja metsäpeuranaaras synnyttää touko-kesäkuun vaihteessa, yleensä yhden vasan.

Metsäpeuroja on Suomessa noin 1 000 yksilöä ja ne elävät Kainuun itä-osissa ja Suomenselän alueella.

Lisää tietoa metsäpeurasta löydät osoitteesta www.suomenpeura.fi.

Wild Taiga winter